Näyttelykritiikki

"Retki originaalien pariin"

7. Aalto -näyttely, 11.10.2013- 16.2.2014, Rovaniemen taidemuseo Korundi

7. aalto pyyhkäisee esille nimensämukaisesti Antti ja Jenny Wihurin kokoelman hankkimia nykytaiteen teoksia viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Näyttely on vieraillut Helsingin Taidehallissa, Lappeenrannassa Etelä-Karjalan taidemuseossa sekä Raumalla Lönnströmin taidemuseossa. Monipuolinen näyttely koostuu viidestä eri huoneesta. Tilaan astuessa ensimmäisenä silmään osuu takaseinällä Stina Saariston suurikokoiset mustavalkoiset lyijykynätyöt Toinen sukupuoli ja Femme Fatale (2003). Ensimmäinen esittää alastonta tummaihoista miestä, joka pitää kädessään vaaleatukkaista barbia, toinen kömpelöä naishahmoa lelufiguurien keskellä. Vasemman jalan pingottunut ja aavistuksen verran kaarelle nouseva asento viittaa siihen, että kengät ovat liian pienet naiselle. Näyttää siltä, että hän on unohtunut leikkinsä keskelle poseeraamaan tai katsomaan jonnekin kaukaisuuteen tai omiin ajatuksiinsa. Näen varsinkin naista esittävässä kuvassa hienoja yhtymäkohtia Anni Leppälän teokseen Buttons/napit (2004), jota olen tutkinut lähemmin. Pienikokoisessa pigmenttivedoksessa on nainen, joka on kuvattu takaapäin liian pienessä napitetussa paidassa. 7. Aalto -näyttelyssä on esillä kaksi muutakin Leppälän työtä sarjasta Taimet/Seedlings. Valokuva Talossa/In the house (2002) esiliinaan pukeutunut nainen on vanhan talon tyhjässä huoneessa jälleen selin kameraan. Kuvassa Joki/River (2004) ollaan lumisen joen äärellä jälleen naishahmon kanssa, jonka kasvot on rajattu pois kuvasta.

Leppälän harmoniset, intiimit, menneitä aikoja muistuttavat työt kutsuvat katselemaan ja tutkimaan niitä lähemmin. Valokuvat keskustelevat voimakkaasti viereisen Heli Rekulan Tila 2 (2008) videoinstallaation kanssa. Rekulan valkosävyisessä ja kliinisessä installaatiossa nainen vaihtaa alusvaatteisillaan asentoaan pienen laatikon sisällä. Erittäin onnistunut sijoittelu töille. Molemmat herättävät kysymyksiä identiteetistä, naiseudesta ja tilasta. Keskellä tilaa on Kari Cavenin suurikokoinen teos Mummojen muisto (2002). Se koostuu ympyrän mallisen valkoisen kehän sisään liitetyistä keinutuoleista. Tuolit ja koko teos on hohtavan valkoinen ja siinä on samaa nostalgista henkeä kuin toisissa töissä. Toisesta huoneesta kuuluva Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen Variator (2011)-heiluriteoksen tuottama tasainen lyömä-ääni toimii myös hienona äänimaisemana huoneen maalauksille, veistoksille ja valokuville.

Kokonaisuutena näyttelyä vaivaa pieni ahtauden ja liiallisenkin aaltoilun tunne. Osa teoksista vaatisi enemmän tilaa ympärilleen, toiset taas on ahdettu liiankin lähelle toisiaan, jolloin ne jäävät osin toistensa varjoon. Teoksiin syventyminen vaatii keskittymistä ja näyttelyn koonneen taidemaalari Jukka Mäkelän sanoin ne "tuntuvat". Aaltoon on saatu koottua hienoja, ravistelevia ja kysymyksiäherättäviä nykytaiteen kokonaisuuksia.

Matkakertomus

Matkakertomus

Osa 1 

Merkityksiä omassa elämässä

Kuvia tarkastelee aina voimakkaasti oman kokemuksensa lävitse. Olen pohtinut paljon sukupuolta ja naisen asemaa ja luulen, että kiinnostus aiheeseen sai minut tarttumaan juuri tähän avainteokseen.

Ensimmäiset kokemukset ja assosiaatiot jaoimme ryhmän kesken. Tämä vaikutti ja vahvisti tiettyjä tulkitsemismahdollisuuksia. Samalla huomasin, miten monella tapaa teosta voi tulkita ja kokea. Sinänsä varmasti toimin jokseenkin tiedostamatta ns. itsekeskeisen lähestymistavan kautta, kun valitsin kuvan, joka oli minusta kaikkein esteettisesti miellyttävin, realistisin ja näin ollen myös turvallisin ja ristiriidattomin. Teos on hyvin selkeästi kiinni ajassamme ja yhteiskunnassamme. Minä itse arvotan ja näen sen kuitenkin omalla tavallani. Se että katson paljon elokuvia ja sarjoja vaikutti varmasti siihen, että näin kuvan niin voimakkaasti still-kuvana jostain elokuvasta. Kuva toi mieleeni ryöpyn muita kuvia.

Ensimmäiset merkityksenantoni eivät kovasti muuttuneet, mieluummin vahvistuivat ja monipuolistuivat. Pitkin kuvamatkaa kuva muuttui henkilökohtaisemmaksi, suhde siihen vahvistui ja löytyi enemmän kosketuspintaa omaan maailmaani. Aluksi esimerkiksi liitin kuvaan paljon negatiivisia konnotaatioita; häpeää, alistamista, ulkopuolisuutta jne. Luulen että tähän vaikutti aika paljon muiden ryhmäläisten ajatukset ja assosiaatiot. Ajan kanssa kuvasta tuli jotenkin levollisempi, aloin tulkita kuvaa enemmän ja enemmän rauhallisen oman tilan ja oman hengähdyshetken ottona. Entisestä mielisairaalan huoneesta tuli ajatuksissani Virginia Woolfin sanojen tapaan "oma huone". Naishahmo myös emansipoitui mielessäni, hän itse päättää paitansa koon. Tätä mietin useasti: onko nainen itse pukenut liian pienen ja kiristävän paidan vai onko se jonkun muun tekoa, ts. ulkopuolelta tullut käsky? Tämä on mielestäni tärkeä pointti, joka sitoo kuvan nykyhetkeen ja menneisyyteen. Naisen ja miehen roolit ovat ahtaita, kasvaminen  on vaikeata.  

Oli myös mielenkiintoista lähteä tutustumaan taiteilija-Leppälän töihin ja ajatuksiin laajemmin. Kiinnitin paljon enemmän huomiota valaistukseen luettuani Leppälän tavasta kuvata pelkässä luonnonvalossa. Valot luovat hänen töilleen merkityksiä ja tunnelmia ja valojen vaihtelulla Leppälä haluaa luoda assosiaatioita eri tunnetiloihin. Tällainen ekspressiivinen tekeminen ja kokeminen on omassa taiteellisessa työssäni myös tuttu ja tärkeä asia.

"Valokuvat ovat minulle jonkinlaisia kiinnekohtia muutoksessa ja sen tarkkailussa. Niihin voi koota luottamusta ja tunnistamisen varmuutta, mutta samanaikaisesti niillä on myös toinen luonteensa; näkymätöntä ja tunnistamatonta kohti kääntyvä puolensa. Se, mikä lopulta tulee kuvassa tunnistetuksi voi olla jotakin kuvan ulkopuolella ja näkymättömissä olevaa."

Siihen, mitä kuvasta löytää ja mitä siihen assosioi, on aina sidottu katsojaan, joka puolestaan on jonkin kulttuurin ja aikakauden tuote. Muurolalainen 14-vuotias nuori todennäköisesti tulkitsee kuvaa hieman erilailla kuin minä, monessa eri paikassa elänyt toisen vuoden taideopiskelija. Monet Leppälän töistä myös olivat selkeitä kuvapareja Napit-työlle ja rikastivat ja monipuolistivat katsomistapaani. Se, että Anni Leppälä on itse valmistanut ja vedostanut kuvat lisäsin  myös arvostustani työtä kohtaan.

Kuvallista tulkintaani lähdin rakentamaan ottamani filmivalokuvan pohjalta. Kuvassa on seinä ja peili, peilistä näkyy kumartuva nainen silmät kiinni. Siinä on mielstäni kiinnostavalla tavalla samankaltainen tunnelma ja asetelma, vain vähän eri kulmasta. Halusin värimaailmasta pehmeän ja käytin ihon sävyä photarissa. Mustavalkofilmi sopi mielestäni hyvin kuvan vanhahtavaan tunnelmaan. Lisäsin joukkoon assosioitumiani maidonvalkeudesta, teipistä, rauhasta, pysähtymisestä. 

Kuvallinen kuva-analyysi

Osa 2

Mitä kurssista irtosi omaan ajatteluuni ja opettamiseeni

Kurssilla kokeiltiin monipuolisesti kokemuksellisen taideoppimisen malleja. Räsäsen kokemuksellinen taiteen tulkitseminen koostuu vastaanottamisesta, kontekstualisoinnista ja tuottamisesta. Tällä kurssilla oli hauskaa se, että sai tuottaa itse niin paljon. Pelkkä analysointi voi olla liian teoreettista ja yksipuolistavaa, kokeilemalla itse ja tutkimalla oppii usein monipuolisemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Kokemuksellinen oppiminen lähtee myös liikkeelle nimenomaan vastaanottajasta. Miten minä koen kuvan? Tästä liikutaan askeleittain kohti tekijää ja tämän kontekstia. Kokemuksellinen oppiminen kehittääkin nimenomaan tajua ymmärtää omaa oppimisprosessiaan. Katsominen edellyttää sitä, että oppilas kykenee tarkastelemaan olemassaolevia tietojaan ja käsityksiään. Tämä on melko vaikea taito ja kuvanlukemisen taitoa ja niistä puhumisen taitoa on mielestäni hedelmällistä lähteä opettamaan Räsäsen mallin avulla. Huomasin itsessäni kurssin aikana tapahtuvan kehityksen juuri tämän eläytyjän ja analysoijan roolien vaihteluiden vuoksi.  Kuten Räsänen tekstissään mainitsee, on tätä kehitystä kuitenkin haasteellista nähdä suoraan ja oppiminen voi vaikuttaa esim. oppilan arkeen ja kognitiivisiin rakenteisiin koulumaailman ulkopuolella. Kongnitiiviseksi tiedoksi luetaan aistihavainnot, tunteet, muisti, ajatukset, kokemukset ja oppiminen.

Parhaimmassa tapauksessa kuva pystyy puhuttelemaan oppilasta ja hänen kokemusmaailmaansa, mikäli hän löytää yhtymäkohtia oman elämänsä ja kuvan esittämien ilmiöiden välillä. Tällä voi olla taideterapeuttisiakin vaikutuksia, kun itseymmärrys kasvaa. Jonkun oppilaan voi saada innostumaan laajemmin jonkun taiteilijan tuotannosta. Vastaanottovaihe varsinkin antaa myös tilan intuitiolle, minkä kehitystä ja käyttöä opetuksessa harvoin korostetaan.

Kontekstualisointivaihe kehittää tiedonhaun prosessia. Tässä vaiheessa tutustutaan taiteilijan elämänkertaan ja muiden tulkintoihin työstä. Työtä vertaillaan myös muihin töihin. Lopulta tuottamisen vaiheessa nämä omat kokemukset ja uudet rikastuneet tiedot yhdistetään. Nämä kolme osaa kulkevat kaiken aikaa rintarinnan mukana prosessissa.

Opettajana voisin esimerkiksi esittää ja kokeillen tutkia seuraavia: mitä tapahtuu, jos kuvan koko/tila/paikka/henkilö/väri muuttuu? Kuvankäsittelyohjelmalla oppilaat voisivat muuttaa kuvan värit negatiivisiksi, kokeilla rikkoa sen muotoa tai tuoda siihen jotain uutta. Pistäisin oppilaat puhumaan kuvista ryhmissä. Performanssin tekeminen oli tosi hauska prosessi, ehdottomasti haluan käyttää tätä jollain kuviksentunnilla. Se kehittää myös esiintymistaitoja. Räsäsen esittelemät kuvan lukutavat ovat varmasti hyödyksi myöhemmin. Narratiivista lukemista voisi käyttää niin, että oppilaat kirjoittaisivat äidinkielentunnilla tarinan kuvasta, jota sitten työstettäisiin eteenpäin kuvataidetunnilla. Näin voi pohtia omia reaktioitaan kuvaan liittyen. Vanhempien oppilaiden kanssa voisi käyttää viittauksellista ja arvottavaa lukemista apunaan. Opettajana varmasti myös avaisin kuvankatsomiseen liittyviä teemoja, esim. sitä miten länsimaissa kuvia luetaan, miten sukupuoli vaikuttaa tulkintaan etc, ja yrittäisin herättää keskustelua näistä teemoista. Myös pastissityö on hauska ja mielenkiintoinen tehtävä jollekin tunnille. Blogissa oppilaat voivat avata enemmän tuntojaan ja lukea niitä rauhassa kotona.

Merkitysten kokoaminen

Merkityksiä löytyi vaikka millä mitalla. Pahaolo, hyväksikäyttö, käpertyminen, kädettömyys, avuttomuus, liian pieneen rooliin ahtautuminen tai ahtaminen. Toisaalta hiljaisuus, rauhallisuus, oma tila ja oma hetki. Naisen rooli. Olisin ehkä kaivannut itse vielä enemmän hetkiä, jolloin olisimme ryhmän kanssa yhdessä pohtineet merkityksiä. Tuntuu että tulkinta jäi aikalailla oman pään sisäiseksi. En myöskään päässyt mukaan Muurolankäynnille kuuntelemaan nuorten tulkintoja, joka harmitti. Blogitekstien kautta kuitenkin tutkin muiden antamia merkityksiä ja tutkielmia. Osa ryhmässä näki kuvassa selkeästi kurittoman naisen, joka on laitettu nurkkaan häpeämään. Pohdimme erityisesti naisen roolia yhteiskunnassa.

Lopullinen taidemuseolle tekemäni työ lähti paljolti liikkeelle katsomisesta. Siitä, ettei näe ihmisen kasvoja, minkälainen tulkinta siitä syntyy. Minua kiehtoi alusta asti Leppälän kuvan takaapäinkatsova asetelma ja lähdin rakentamaan sen kautta omaa teostani. Halusin jatkaa kollaasityöni johdattelemana laajan kaaren maalailua naisen elämästä.

Lopputyöni sekä katsoja Korundissa.

Merkityksiä latailee kuvaan myös oman olotilan tai päivän tapahtumien kautta. Tärkeimmäksi omasta mielestäni muodostui naiseuteen liittyvät kysymykset. Minkälaista naiskuvaa aikamme yhteiskuntaa viestittää kasvaville nuorille? Kuinka paljon menneisyys ja aikaisemmat tavat olla nainen vaikuttavat yhä? Tuleeko näkymätön seinä jossain välissä vastaan?

Moniaistinen tulkinta

Pimeyttä. Askelten kopinaa. Sivalluksia ja uikerrusta. Paljas sääri. Naisen naama on veressä. Lapsen silmät katsovat arasti ylöspäin. Jonkun silmät ovat kiinni, niiden ympärillä on rähmää ja tummuvaa nestettä. Ei saa puhua, ei saa kertoa. Seison vaaleassa pyjamassa pimeässä huoneessa, naisten kuvat vyöryvät ylleni. Olen jähmettynyt. Valo loistaa silmään. Märta Tikkasen runo puhuu

"silti,

sitä on mahdotonta käsittää

sitä on mahdotonta unohtaa"

Kaikki maailman vääryydet naissukupuolta kohtaan, erityisesti fyysinen väkivalta monine eri muotoineen olivat performanssimme teemana. Performanssia oli rankasta teemasta huolimatta mielenkiintoista tehdä. Minulla oli aika iso rooli äänimaailman luojana ja projektin kasaankokoajana. Halusimme äänimaailmasta arkisen, mutta viiltävän. Paistuva ritisevä rasva ja rahan kilinä ja kolina yhdessä kuvista thaimaalaisten prostituoitujen kanssa eivät varmasti jättäneet kylmäksi. Seisoimme rivissä pöytien päällä valkoiset asut yllämme ja projisoimme kuvat videotykillä itseemme. Olimme kangas ja samalla osa näitä miljoonia naisia. 

(Ps. en löytänyt Picasasta kuvaa performanssista, olisiko sen pitänyt olla siellä?)